Surkujen surku ja säälien sääli! Dan Bell -nimisen musikantin sävelet ja sanat ovat hienoja mutta albumin sooninen ilmiasu aivan luokaton. Kenties – ja tämä on täyttä spekulaatiota tai toiveajattelua – tavoitteena on ollut laatia 1960-luvun lopulla kadonneen doom rock -timantin estetiikkaa. Lopputulos on kuitenkin aika kauhea.
Levy kuulostaa siltä kuin se olisi äänitetty huonosti eristetyn treeniksen seinän takaa. Erityisesti rumpusoundi on kamala: pääosassa on pahimman luokan budjettipelliltä kuulostava pikku-crash, joka loiskahtelee tämän tästä. Basari ei kuulu ollenkaan, ja muutkin rummut on lähinnä kuviteltava. Kitarat ja basso ovat läsnä, mutta niidenkin soundi on vallan ankea. Laulu sentään kajahtaa komeasti, tosin senkään tuotannossa ei ole saavutettu likimainkaan optimitilannetta.
Äänimaailma harmittaa, sillä Yaarothin melodinen ja moniulotteinen doom on muuten oikein mainiota. Kappaleissa, jotka venyvät 8–14 minuutin mittaisiksi spektaakkeleiksi, riittää tunnetta ja epiikkaa. Tuotanto on kuitenkin niin järkyttävää – viimeisessä biisissä soundi jo rapsahteleekin –, että hyvistä sävelistä ei pysty nauttimaan kunnolla.