Mr. Maggotin mukana palailemme viime vuosituhannen lopulle, nu-metalin alkuaikoihin. Meiningin eklektisyydessä, elektrosävyissä ja tyylistä toiseen tempoilevan laulun nasaaliklangissa on selkeä kytky Waltarin suursuosion aikoihin. Onkin kuulijasta kiinni, ovatko mainitut musiikillisia hyveitä vai luotaantyöntäviä ominaisuuksia. Oma vaaka kallistuu enemmän jälkimmäisen suuntaan, vaikka menossa on paljon hyvääkin.
Bändin omat biisit ovat ihan ok, eli rytinää ja pauketta on mukavasti eikä yksin operoiva ”musiikki- ja kauhufani” jumittele yhdessä sapluunassa. Sen sijaan (I Can’t Get No) Satisfaction -cover on tässäkin muodossa puistattava, ja samaa efektiä valuu muihinkin biiseihin sirkustelevan laulun takia. Teatraaliset kiekaisut, örinä, äksy syljentä ja laulusuoritteiden ylenpalttisen riekkuva ote käyvät pian aika pahasti hermoille.
Etäännyttävän laulupuolen negatiivinen vaikutus on tavallaan harmi, koska biiseissä on ainesta. Oikeasti vakuuttava lopputulos olisi saavutettavissa kunnollisella tuotannolla ja mieluusti ihan oikean bändin tai edes muutaman oheistoimijan kautta. Nyt homma jää mielenkiintoiseksi ja omaehtoisuudessaan jännittäväksi, mutta aika hankalasti kuunneltavaksi kotipuuhasteluksi.