Lunar Mercian musiikki saattaa kuulostaa ajoittain läntisen Pohjois-Amerikan maalailevalta puunhalailubläkkikseltä, mutta yhtyeen kotipaikka on Englannin Birmingham. Biisien aihepiirit ovat black metaliksi aika ”emoa” kamaa, ihmistunteiden tulkintaa. Itse kappaleet ovat yhtä lukuun ottamatta varsinaisia matkoja, joiden aikana vieraillaan kaksijakoisissa maisemissa.
Toisessa päässä ilmaisuskaalaa on se arvattava blastbeat-pätkytyksen, tremoloriffien ja kuivan raakkunan perussoossi ja toisessa taas vavahduttavan kaunis, Sigur Rósin ja Whiper in the Noisen mieleen tuova, hitaasti syttyvällä äänellä avaruudellisen kuulaasti ja melkeinpä hartaasti laulettu post-rock. Ääripäitä yhdistellään vaihtelevasti sovituksissa onnistuen.
Nilkuttaviakin hetkiä löytyy, mutta onnistuessaan fuusio toimii niin vaikuttavasti, että todellakin kannatti yrittää. Musiikkia ei voi kutsua niinkään progressiiviseksi, ehkä ennemmin elokuvalliseksi, sillä jokainen biisi on score, omanlaisensa seikkailu. Levyn pahin pulmakohta on sen soundipolitiikka. Korva ei ota tottuakseen, kun bläkkis soi tahallaan ruttuisesti, eikä sama äänikuva käy leijailuun.