Tieto tehokkaita musiikkivideoita ohjanneesta Jonas Åkerlundista värkkäämässä Rammstein-konserttielokuvaa lupasi jotain poikkeuksellista.
Ja poikkeuksellinen vuonna 2012 soitetusta Pariisin-konsertista rakennettu raina toden totta on. En osaa edes kuvitella, millainen määrä työtunteja tähän kaikilta kanteiltaan yltiö-ökyilevään teokseen on upotettu. Jo yhdessä biisissä lienee kuvakulmia ja koukkuja enemmän kuin useimmissa kokoillan toimintaelokuvissa.
Aina kun uskoo, ettei homma voi nyt enää mennä isommalleen, ruudulle vyörytetään jotain vieläkin suurellisempaa. Eikä massiivisuus rajoitu pelkästään visuaaliseen antiin: kun dvd:tä luukuttaa kunnon surround-laitteistosta vailla äänenpainerajoitteita, kielisoitinvalli ja jytisevät rummut tuntuvat pernassa asti.
Paris ei ole useimpien live-dvd-levyjen tapaan kertakäyttötavaraa. Sillä tapahtuu sen verran paljon ja jälki on niin tyylikästä, että summa riittää hyvin kestokatseluun. Vaikka vyörytys on tajutonta, Åkerlund osaa pelata myös nyansseilla: vaikkapa yksittäinen otos kosketinsoittaja Christian ”Flake” Lorenzista talsimassa juoksumatollaan tasatahtiin musiikin kanssa saattaa olla karvat pystyyn nostattavan tehokas.
Kotikuuntelussa en Rammsteinia harrasta, mutta voin silti myöntää, että yhtyeen kappaleet marssivat kaikessa kaavamaisuudessaankin väkipakolla jalan alle. Niinkin periaatteessa tomppeli biisi kuin Amerika saa tennarin nypyttämään kuin itsestään. En tiedä, kuinka näitä ralleja voisi esittää visuaalisessa mielessä tämän uljaammin.