Jo orkesterin ja levyn nimet kertovat, mitä on luvassa. Kyllä vain, sludgehtavaa stoner/doomia, joka on paljon velkaa Black Sabbathille ja muille Sabbathin palvojille.
Fuzz-pedaalit savuavat kilpaa jazztupakan kanssa, ja groovaavia riffejä lyödään pöytään yksi toisensa perään. Rouheimmillaan, kuten Roasting the Sacred Bonessa, turpiinveto saavuttaa lähes highonfiremäisen intensiteetin. Välistä rauhoitutaan Tony Iommille kumartavien kosmisempien tunnelmapalojen äärelle.
Dynamiikkaa löytyy, eikä yhtye jää jumittamaan yhteen pisteeseen. Levyn päättää räkäinen mutta tyylikäs ja hyvin levylle istuva tulkinta Frank Zappan Willie the Pimp -biisistä.
Yhtyeen soitto on tyylilajille ominaisesti rentoa ja orgaanista. Soundi on miellyttävän luomu ja rosoisuudesta huolimatta selkeä ja erotteleva. Vaikka biiseillä on mittaa kuudesta lähes kymmeneen minuuttiin, kokonaisuus pysyy maltillisesti alle 40 minuutissa, eli ähky ja korvien puutuminen ei ehdi iskeä.
Ei tässä mitään mullistavan uutta tarjota, genressään edukseen erottuva ja varsin maittava, useammankin toiston kestävä trippi kuitenkin.