Aussitrio onnistuu puolittain hurmaamaan lämminhenkisellä ja kaihoisalla doomillaan, joka ei tahdo istua mihinkään genren alalokeroon. Pörisevä basso ja ajoittaiset raskaammat osuudet viittaavat stoneriin, mutta laulajan ja kitarakuvioiden puhtaus on lähempänä klassista doomia.
Debyytin puolivälistä löytyvä Isle of the Dead on junnaavuudessaan ylivoimaisesti albumin raskainta antia. Yhtymäkohdat 1980-luvun puolivälin Saint Vitusiin ovat tässä kohtaa melko ilmeisiä, joskin Winon tulkinta ja bändinsä soitto ovat kaikessa karheudessaan huomattavasti elämänmakuisempia kuin laulaja-kitaristi Peter Willmottin ja kavereiden.
Vaikutelma vahvistuu jälleen levyn pisimmässä, psykesävyjä sisältävässä päätösraidassa Come Homessa, josta ei myöskään puutu massaa. Silti kappale on pohjimmiltaan hyvinkin lunkia raskastelua, joka pistää kyseenalaistamaan bändiin liitetyn synkkyyden ja H. P. Lovecraft -vaikutteiset kauhuteemat. Tai sitten ne ovat ovelasti piilossa sellaisissa syvyyksissä, joista vain harvat ja valitut kykenevät ne kuulemaan.