Kirjailija Jack London rinnasti Medusan ihmisen tarpeeseen vältellä masentavaa todellisuutta maailmankaikkeuden merkityksettömyydestä. Tuo Kreikan mytologian käärmehiuksinen ja rumakasvoinen naishirviö muutti kivipatsaaksi jokaisen, joka rohkeni vilkaista hänen palaviin silmiinsä. Mustaa huumoria ja nihilistisiä näkemyksiä sisältäneet Paradise Lost -levytykset saavat jälleen uusia lyyrisiä ulottuvuuksia.
Pian 30 vuotta sitten Englannin Halifaxissa perustettu Paradise Lost on käynyt läpi monet musiikilliset linjanmuutokset. Sudenkuopilta ei ole vältytty, mutta death/ doomilla käynnistyneeltä matkalta on ollut tuomisina myös genreä määritelleitä teoksia. Ilman vuoden 1991 Gothicia tuskin puhuttaisiin goottimetallista, tai ainakin levyllä oli valtaisa vaikutus satoihin kollegoihinsa. Vuosikymmenen loppupuolta lähestyttäessä doom alkoi tippua matkasta, ja sitten rojahti ojaan metallikin. Kokeiltiin elektrohommia ja päihteitä.
Omissa kirjoissani Parrun paluu ruotuun koettiin kymmenen vuotta sitten julkaistulla In Requiemillä. Siitä lähtien on pukannut laatujulkaisua, ja vuoden 2012 Tragic Idol oli Iconiin (1993) verrattava täysosuma. Parin vuoden takainen The Plague Within kiristi mutteria yllättävään suuntaan: Nick Holmes örisi jälleen. Medusalla jatketaan samalla linjalla, mutta vielä murisevammin äänin ja painavammin nuotein. Tuomio on ankarampaa kuin koskaan.
Ensin tipun kankuilleni levyn äänimaailmasta. Suomalaisrumpali Waltteri Väyrysen rumpufilli polkaisee Fearless Skyn käyntiin. Soundi on täyteläisen luomu, kumajavan raskas. Hyasintit tärisevät maljakossa. Kitarat kuulostavat rupisen sähköisiltä, ja kun Holmes alkaa murinansa, huomaa kuuntelevansa samassa tilassa soittavaa raskasmetalliyhtyettä. Medusa on Paradise Lostin tähän asti parhaalta soundaava levytys.
Sopivat 43 minuuttia kellottava kahdeksan biisin levy on jälleen kerran laadukas työnäyte lajinsa huippuosaajilta. Turhia soundillisia tai sävellyksellisiä kikkailuja ei kuulla, vaan korviin luetaan suoraan linjattu tuomio, jonka ottaa vastaan mielellään.
Vaikka mollinuotit ovat oikeassa järjestyksessä, levy ei sisällä lopulta yhtään Rapturea, True Beliefiä tai Enchantmentiä. Medusa onkin lähimpänä Shades of Godia (1992), jolla pitkien kappaleiden annettiin polveilla, kasvaa, rauhoittua välillä ja hyökätä sitten tallaamaan poloinen hevari alleen.
Mainitkaapa toinen orkesteri, joka naulaa kuuntelijan sohvaan 15. studiolevyllään. Ja tekee sen vielä helpon oloisesti, liikaa itseään toistamatta.
