Milanon Temperance joko etsii yhä musiikillista identiteettiään tai kieltäytyy lokeroitumasta. Musansa ydin on ollut jossain sinfonisen powerin ja pvc-pophevin välimaastossa, mutta ulospano on vaihdellut levystä toiseen. Solisteissa on ollut framilla milloin mitäkin oopperalaulajasta ördääjään, ja taas kerran on vaihtunut yksi laulaja.
Newyorkilaisella Kristin Starkeylla on taitoa niin operaattiseen laulantaan, monipuolisiin stemmoihin kuin kirskuvan säröisiin liideihin. Juuri hänen osaamisensa vuoksi Hermitage – genretyypillinen fantasiasaaga – on varsinkin aavistuksen progeilevaksi italopoweriksi ihan kuuntelukelpoinen teos. Tulokkaan ääni tukee mainiosti Michele Guiatolin melko dramaattista hevitenoria sekä Marco Pastorinon valoisia mutta turhahkoja lauluja.
Starkey tekee trion laulusta kolmanneksen entistä selkeämpää, mikä on muilta osin perusvarmasti tehdyssä powerissa tuntuva parannus. Nippu muitakin laulajia vierailee kertojaääni Arjen Lucassenista alkaen.
Osa melodioista kuulostaa ennestään tutuilta ja Pastorinon sävellyskynä on terävimmillään voimaballadeissa, mutta ei Hermitage mikään genren virstanpylväs ole. Perussuorituksena kelpo plus.