Neljän naisen brassibändi sai alkunsa vuonna 2019, kun laulaja-basisti Fernanda ”Fefe” Lira ja rumpali Luana Dametto jättivät thrash metal -yhtye Nervosan. Etenkin alkuun näki puhetta brutaalistakin death metalista, mutta ei Cryptan musiikki niin kaukana Nervosan tuimasta rässistä ole. Kakkoslevy Shades of Sorrow jatkaa samoilla askelmerkeillä kuin debyytti Echoes of the Soul (2021).
Mikäli arvosanakirveitä jaeltaisiin pelkän sosiaalisessa mediassa käyttäytymisen perusteella, tämä levy olisi mallia 6/5. Siitä kiitos nimenomaan Cryptan keulanaiselle Fernanda Liralle. Eihän sometoiminta tietenkään musiikin laadusta kerro, mutta parhaimmillaan se lisää siihen jotain ekstraa, kun ihminen taiteen takana näyttää monia puoliaan.
Kaikkensa antava, maailmaa syleilevä henkilö on kiinnostava. Fernanda julkaisee Instagramissa ahkerasti ja tuntuu olevan sydän auki. Joskus hän yrmyilee keikalla ilkeän näköisesti maailman leveimmässä haara-asennossa. Toisinaan hän laulaa tunteella ja itkee vuolaasti Beyoncén keikalla. Koko hommasta huokuu täysillä eläminen, elämästä nauttiminen ja aito heittäytyminen.
Myös Cryptan musiikki kuulostaa siltä, että sille on annettu paljon. Pelin henki ja homman nimi on räyhäkkäästi etenevä thrashin sukuinen kuolo, tai kuolon sukuinen thrash, kuinka vain. The Aftermath -intron jälkeen ilmoille räjähtävä Dark Clouds kertoo paljon koko levystä: tasablast nakuttaa vimmatusti, ja riffeissä on pahaenteistä otetta ja cannibalcorpsemaista sorminäppäryyttä. Lyhyessä hetkessä ehtii tapahtua vaikka mitä ja osaset vaihtuvat sutjakasti.
Tiedossa on, että Fernandan ääni taipuisi vaikka minkälaisiin puhtaisiin, mutta Cryptassa laulut pidetään rosoisina. Matalampaakin murahtelua kuullaan, mutta etupäässä paino on ilkeän kuuloisessa ja voimallisessa rääkymisessä, joka vie kokonaisuutta reilusti enemmän rässin ja jopa mustan metallin kuin kuolon suuntaan.
Shades of Sorrow on onnistunut sekoitus death metalin kulta-aikojen tekijöiden tavaramerkkikuvioita, jotka on sovitettu taidolla ja näkemyksellä osaksi Cryptan omaa ilmettä. Tämä levy ei suostu tiukkoihin karsinoihin. Se on moderni, mutta samaan aikaan vahvasti vanhaa koulua. Siinä tuoksuu kuoleman väkevä käry, mutta myös thrashin oluenkatkuinen hiki. Melodisen black metalin vilpoinen puhuri tuntuu hitusen.
Instrumenttien hallinta on ihailtavaa. Dametto vetelee rummuillaan millintarkalla tyylikkyydellä ja viljelee runsaasti pieniä, lähes huomaamattomia fillijippoja. Kitaristit Jéssica Falchi ja Tainá Bergamaschi repivät kuusikielisistään niin kauniin lumoavia sooloja, herkkiä näppäilyjä kuin murskaavasti jauhavia tuhoriffejäkin. Fernandan sormin hallitsema basso pomputtelee pinnalla kuin Maiden-Harrisin soitin konsanaan.
Shades of Sorrow on raakuudestaan huolimatta siisti levy, jossa on rujoa kauneutta. Se soi kirkkaana ja terävänä, ja sen jokainen instrumentti erottuu nätisti edukseen. Kuvioissa on sekä kiemuraa, suoraa sahaa että jylhää melodiamaalausta. Kokonaisuus solahtaa helposti läpi ilman suurempia muistijälkiä, mutta lisäpyöritykset näyttävät, että levy aukeaa kuin lootuksenkukka. Vaikuttavia kerroksia löytyy aina vain lisää.