Pitkän uran Pretty Maidsin keulilla tehnyt raspikurkku Ronnie Atkins debytoi sooloartistina vuonna 2021. Sittemmin levyjä on tipahdellut vuoden välein, ja siihen nähden laatu on pysynyt ilahduttavan korkealla. Etenkin, kun mies on tehnyt kappaleet pääosin itse, ilman joukkoa ulkopuolisia biisinikkareita.
Ensimmäiset kaksi albumia sisälsivät oikein toimivaa melodista hard rockia, eikä kaavaa ole muutettu liiaksi kolmannellakaan. Nyt painetaan vain vähän hevimmällä otteella.
Kertosäkeet ovat duurivoittoisia ja biiseissä on kohottavaa tunnelmaa, joka nostaa väkisinkin suupieltä. Se kumma piirre Atkinsin musiikissa kuitenkin on, ettei se painu mieleen kirveelläkään. Menevyydestä huolimatta edes biisien nimien silmäily ei soita mitään kelloja useidenkaan kuuntelukertojen jälkeen. Onko se hyvä asia? Ei varmaan. Onko se huono asia? Ei välttämättä. Ei kaikkea tarvitse muistaakaan.
Täysosumia on vain pari, mutta kokonaisuus on genrensä keskivertoa tasokkaampaa kamaa. Ja sanotaan nyt taas kerran, että kuuttakymppiä lähestyvä Atkins laulaa yhä todella hyvin. Ei haittaisi yhtään, vaikka näitä levyjä tulisi vielä lisää.