Puhki kulunut fraasi ”eka demo oli paras” näyttää toteutuvan pelottavasti saksalaisen The Night Eternalin kohdalla.
Kitaravetoisesta 1970-lukulaisesta hevistä ammentava, okkultistisia teemoja sanoituksissaan käsittelevä esseniläisviisikko herätti mukavasti odotuksia nimensä mukaisella debyytti-ep:llä (2019) ja Shadow’s Servants -singlellään (2020). Bändin melodioissa oli tuoretta koukkua ja yleismeiningissä mukavasti pahaenteisyyttä.
Ensimmäinen täyspitkä Moonlit Cross (2021) oli puolestaan tasapaksu tuotos, eikä yhtyeen sävellyspajassa ollut keksitty uusia jippoja oikeastaan lainkaan. Ainoastaan kokonaissoundi oli muuttunut, ja sekin kliinisempään
ja hampaattomampaan suuntaan.
Sama vaiva painaa bändin tuoreinta albumia, joka on valitettavasti edeltäjäänsäkin kasvottomampi. Kokonaisuudesta tekee edes jollain tapaa mielenkiintoisen laulaja Ricardo Baumin omintakeinen, Volbeatin Michael Poulsenin mieleen tuova äänenväri. Baumin tulkinta myös sopii bändiin, mutta se ei riitä. Seuraavaksi tarvittaisiin vähintään hyviä biisejä.