Bändin nimi ohjaa mielikuvat ennemmin rennon retromaisen rock’n’rollin kuin doom metalin pariin, mutta kyllä Electric Templessä on myös verkkainen ja vaaniva atmosfäärinsä. Ristiriitaisuutta löytyy enemmänkin, sillä vaikka sävellyksellisesti ja tuotannollisesti ollaan hyvin ilmavan ja lämpimän tunnelman äärellä, taustalta löytyy myös synkempiä välähdyksiä.
Superlynxin yhteydessä on mainittu myös psykedeelisyys, ja kyllähän kitarat usein mouruavat omia hämyisiä linjojaan muuten yksinkertaisen hidastelun päällä. Jollain lailla meno onnistuu luomaan mielikuvan myös savuisenraukeasta jazz-klubista ilman että jazziin löytyy minkäänlaista musiikillista yhteyttä.
Oman merkityksensä kappaleisiin tuo basistin tonttia hoitavan Pia Isaksenin eleetön kirkkokaiutettu laulu, joka assosioituu vahvasti albumin nimeen. Ei siis mikään ihme, että kolmikko kertoo Jimi Hendrix -viittauksen kautta kokevansa musiikkinsa omana temppelinään, jossa voi kokea tunteiden koko skaalan henkisyyden. Osuva kuvaus ilman minkäänlaista onttoa sanahelinää.
Oma maailmankatsomukseni vaihtelee päivästä riippuen ateismin ja agnostisismin välillä, eikä Electric Temple saa minua vielä uskomaan itseensä. Selvää kuitenkin on, että jotain kiehtovan mystistä tässä piilee. Ehkä valaistuminen seuraa jatkossa.