The Devil’s Bloodiin ja tämän perillisiin kytkeytyvä Iron Jinn on debyyttialbumillaan syvällä psykedeelisessä rockissa. Juuret ja vaikutteet ulottuvat selkeästi aina genren kultakauteen 1960-luvulle, vaikka ajaton ulosanti soundeineen onkin enemmän kiinni tässä hetkessä.
Heti alun kappalekaksikosta Winding World – Soft Healers on kuultavissa, ettei kyse ole mistään happoa napanneiden kukkaislasten iloluontoisesta rallattelusta. Musiikissa on vahvasti läsnä hulluuteen saakka menevä häiriintyneisyyden tunne, aivan kuten Welcome to My Nightmare -ajan Alice Cooperissa tai 1980–90-luvuilla vaikuttaneessa Devil Dollissa. Mitä pidemmälle levyllä edetään, sitä syvemmälle mielipuolisuuteen upotaan sävellysten muuttuessa enemmän ja enemmän hörhöilyhaahuiluksi.
Hollantilaisten musiikissa on niin kiehtovuutta kuin taitoakin, mutta päällimmäiseksi tunteeksi jää liiallinen sisäänpäinkääntyvyys. Pahimmillaan sorrutaan omaan näppäryyteen, kuten vaikkapa vartin mittaisella päätösraidalla Cage Ragellä, jonka lopun minuuttien mittaisella jumitusluupilla on varmasti muukin tarkoitus kuin kiristää hermoja.