Legendryn musiikilliset seikkailut vievät vuosikymmenten taakse, aina 1970-luvulle saakka, jolloin progessa haaveiltiin lämminhenkisesti fantasiamaailmoista ilman ylenpalttista soitin- ja sävellyskikkailua.
Yhtä lailla bändin kappaleissa on 1980-luvun alkupuolen eeppistä sankarihevailua, ja saumat ovat niin sulavia, ettei eroa kahden eri tyylin välillä tahdo huomata.
Time Immortal Weptissä on osin samoja viboja kuin Wytch Hazelin mainiossa III: Pentecostissa (2020). Varsinkin laulaja-kitaristi Vidarr kuulostaa samalta kuin kollegansa molempia bändejä taatusti inspiroineen Jethro Tullin metsätrilogia-ajalta kumpuavissa rauhallisemmissa osuuksissa. Suurin ero puolestaan on, että siinä missä britit suuntaavat Thin Lizzyn hard rockin pariin, tämä jenkkitrio on paljon velkaa maanmiestensä Manilla Roadin ja Warlordin hämyheville.
On pahuksen lähellä, ettei levy tempaise pauloihinsa oikein kunnolla. Niin tosin voi ajan myötä käydä, sen verran kiehtova, syventymistä vaativa ja nimenomaan kokonaisuutena toimiva julkaisu on kyseessä.
Miellyttävän usvainen, pääosin livenä taltioitu äänimaisema ja lähes 12-minuuttinen päätös- ja nimiraita ovat komeuden kuninkaansali ja kruunu.