Maailmassa on monia Hero-nimisiä artisteja ja bändejä, joten tukholmalaisryhmän otsikon keksimiseen olisi voinut käyttää vähän enemmän aikaa. Yleinen meininkikin on kotisivuja ja promokuvia myöten niin sympaattisen kotikutoinen, että on hieman vaikeaa kuvitella bändin saavuttavan neljännelläkään levyllään suurten massojen huomiota.
Musiikissa ja sen toteutuksessa ei ole kuitenkaan mitään kotikutoista. Yhtyeen perinnehevin tekee omaperäiseksi laulaja-kitaristi Michael Heron baritoniääni ja kappaleiden kaunis melankolisuus. Monster Hunterin nimibiisi tuo mieleen Nevermoren, Avenged Sevenfoldin ja Queensrÿchen, kun taas Don’t Give It Up on kuin keski-iän väsyttämän heviukkelin tsemppibiisi itselleen. Jumppajalka ei nouse napakasti, mutta silti mennään vakuuttavasti eteenpäin.
Paikoin surumielisyyteen sekoittuu goottimaisia piirteitä, mutta ei roppakaupalla. Yhtye nojaa ilmeisesti jonkinlaiseen kristilliseen sanomaan, mutta se ei nouse häiritsevästi pintaan. Reilun minuutin kestävä dramaattinen The Sound of the Seven Trumpetskin on säästetty armollisesti loppusoitoksi, eikä sitä ole sijoitettu pilaamaan levyn alkua, kuten monesti on tapana.