Pieni suuri mies Udo Dirkschneider, 71, julkaisi juuri kahdeksannentoista U.D.O.-albumin. Edellisestä on alle kaksi vuotta ja cover-sooloilusta reilu vuosi. Ei tässä auta kuin yhtyä palosireenin vakiototeamukseen: Well, what
can I say?
Touchdownia vaivaa sama tauti kuin lähes jokaista bändin albumia, eli kappaleita on aivan liikaa. Viime vuosina määrä on paisunut pahimmillaan kuuteentoista! Tällä kertaa mukana on ”vain” kolmetoista rallia, mutta siinäkin on kourallinen turhaa. Esimerkiksi Punchlinea en voi nähdä minään muuna kuin täytebiisinä. Lisäksi levyllä lainataan Mozartia useamman minuutin verran. Toinen lainailun kohde on tietysti Accept, mutta mihin koira karvoistaan tai Udo tankistaan pääsisi?
Teutoni korisee yhä totutun komeasti ja melodiat ovat kohdillaan. Vauhtia saisi tosin olla enemmän, biisit kun ovat enimmäkseen keskitempoista tamppausta. On levyllä onneksi meneviäkin poljentoja sekä muutama täysosuma, kuten The Double Dealer’s Club ja Sad Man’s Show.
Mikään Faceless World tämä ei ole, tai edes Steelhammer, mutta mahtuupa sitä maailmaan ja U.D.O.-katalogiin paljon heikompiakin levyjä.