Mayojen manalan mukaan nimetty Xibalba rouhii niin syvältä, että kuuluu varmasti alakertaankin. Bändi aloitti uransa hardcorella, mutta levy levyltä joukkoon on sujahtanut yhä enemmän metalliosastoa. Neljännen albuminsa musiikillinen linja onkin jo lähinnä ultraraskasta death doomia, jota on maustettu ripeämmillä hardcoremaisilla pätkillä.
Hardcorea edustaa myös voimakkaan aggressiivinen ote. Työmalli muistuttaa jossain määrin Bolt Throwerin ensilevyistä, joiden tempot vaihtelivat vähän yllättäenkin täydestä mätöstä hitaaseen lanaamiseen ja takaisin. Aivan yhtä äkkiväärästi Xibalba ei kuitenkaan vedä.
Riffittely on ruhjovan raskasta, ja ajoittain bändi uppoaa jopa triptykonmaisen mustiin vesiin. Samaa rohkeaa henkeä edustaa miesten uskallus vetää loppulevyllä varsin tunnelmallisestikin. Murskaamista edesauttavat härski alavire ja ääritaajuuksiin keskittynyt, riittävän rujo soundimaailma. Rytmiikka on vahvassa osassa, ja muutamissa kohdin harrastetut tribaalijutut toimivat moitteitta.
Osassa biiseistä rähjätään myös espanjaksi, mikä on erittäin uskottavan kuuloista. Bändin miehistö on puolestaan melko uskottavan näköistä. Kun herrat astelisivat jossain Los Angelesin meksikolaiskorttelissa vastaan, kovemmallakin karpaasilla saattaisi lirahtaa vähän pissaa housuun.
Vaikka levyltä ei nouse pintaan mitään erityisiä helmiä, Xixalban väkivaltainen, kaiken alleen tallova musisointi vain vie mukanaan.