Justin Greavesin projektikollektiivi on operoinut vuodesta 2004, ja kuulokuvieni perusteella aika eklektisellä otteella. Tällä 12. albumillakin meininki on moninaista laulajia ja sanoitusteemoja myöten, vaikka jonkin sortin hämärä linja on sentään olemassa.
Arkistoistani löytyy kahden pojon arvio bändin kokoelmalevystä vuodelta 2009, ja aika sama meininki tässä on edelleen. Ilmeisesti yhtyeen kuri on löyhänpuoleinen ja julkaisupolitiikka tyyliä ”kaikki pihalle vaan”.
Ajoittain levyn anti on ihan jees, mutta kokonaisuutena pläjäys on siinä määrin pitkäpiimäinen ja hajanainen, että mielenkiinto herpaantuu aika pahasti jo ennen albumin puoliväliä. Varsin pitkiksi venyvissä biiseissä on hyvää otetta, joka ei tunnu oikein laukeavan. Post-rockin junnailuote ja -metalin jyrinä on aistittavissa miltei kauttaaltaan, hyvässä ja pahassa.
Materiaalissa on oma jännittävyytensä, mutta tuntuu, että livenä siitä saisi huomattavasti enemmän irti. Kotikuuntelussa levystä on hankala irrottaa isompia elämyksiä, vaikka esimerkiksi tummasti leijuva The Pilgrim ja The Scene Is a False Prophetin loppulunastus ovat komeaa jylinää.