Tanskalais-färsaarelainen Iotunn julkaisi kolme vuotta sitten debyyttialbumin, joka edustaa monesta kulmasta lähivuosien metallista parhaimmistoa. Ja silti tuntuu, ettei juuri kukaan tunne koko bändiä, ainakaan meillä Suomessa.
Kakkosalbumin on tuotava asiaan korjaus, sillä tällainen yhtye ei yksinkertaisesti saa jäädä varjoihin.
Muistaakseni olen suonut parinkymmenen Inferno-vuoteni aikana viisi kirvestä yhdelle tai kahdelle levylle, ja edellisestä täysosumasta on ikuisuus. Nyt täyden lyömäpelipatterin iskeminen on todella lähellä: Kinship on niin hyvä levy, että siihen tutustuminen herätteli jotain uinunutta ja muistutti niistä naavan peittämistä musiikillisen heräämisen hetkistä, kun kuuli ensi kertaa jotain mullistavaa.
Iotunnin voi yrittää vangita progemetalli-termin kahleisiin, mutta lopulta mikään yksittäinen määre ei kerro likikään täyttä totuutta. Kinshipillä soi aika lailla koko metallimusiikin kirjo, mutta ilman minkäänlaista sekasotkun tuntua. Iotunnin musiikki on täysin luonnollisen oloista, aivan kuin se olisi tehnyt itse itsensä. Ja mikä parasta, myös kuulija pääsee vaivatta osaksi sen ulottuvuuksia. Levyn nimi ja esihistoriaan kehystetty kaikki liittyy kaikkeen -henkinen teema osuvat sarvipäätä silmään.
Bändin suuri voimavara on Färsaarten uljaimman metalliyhtyeen Hamferðin keulan Jón Aldarán ääni, joka edustaa koko skaalaltaan silkkaa parhautta. Aldará on velho niin örisijänä kuin kärisijänä, mutta hänen säihkyvän voimakkaat puhtaat laulunsa ovat jotain, mitä kukaan muu ei saavuta. Ja tuntuu kuin mies vain parantaisi otteitaan, helvetti soikoon.
Heti perään on vähintäänkin tarkoituksenmukaista todeta, että Iotunn ei todellakaan ole mikään yhden miehen esitys. Gräsin kitaroivan veljesparin Jensin ja Jesperin pitkälti säveltämällä Kinshipillä pelaa nimittäin aivan kaikki, vähintään tulevan kulttiklassikon mitalla.
Pitkät ja pidemmät biisit ovat kauttaaltaan kiinnostavia ja laadukkaita, niiden kanavoinnissa ei ole minkäänlaista märinän sijaa ja joskus massatuotannosta syytetyn Jacob Hansenin sounditkin istuvat kokonaisuuteen. Sävelvuorensa huipulla yhtye todellakin kuulostaa jotunilta, jättiläiseltä.
Kun liki 70-minuuttisen levyn päätös, tappiinsa mahtipontinen epiikkamyllytys The Anguished Ethereal sammuu, ei voi kuin istua hipihiljaa ja miettiä, haluaako palata reaalimaailmaan lainkaan. Valinta on perin vaikea.