Sotatarinoita ja kaljanlanttauslauluja, kahden kitaran uniksia, tuplabasarilaukkaa ja semifalski pistävä-ääninen solisti, joka kailottaa kuin Ape De Martini kasarin alkupuoliskon Ozissa.
Tower Hillin esikoisalbumin fuusiokeittiössä yhdistetään euro- ja jenkkityylistä speed metalia parhaiden Running Wild- ja Riot-perinteiden mukaan. Biisit vilisevät pikkukämmejä eikä vain laulajan vaan myös kitaroiden vireiden huojuntaa, mutta Deathstalker on lutusen pöhkö ja kaikessa käppäisyydessään valloittava levy.
Vanhakantaisuudestaan huolimatta Deathstalkerin tuotanto ei kuulosta orgaaniselta, mutta vangitsee silti 2020 perustetun edmontonilaisyhtyeen lähes kaoottisen energian kuin liveveto. Kiljoonaan kertaan kuulluista rakennusaineista ja kaikkinaisesta epäomaperäisyydestä huolimatta tässä soi ryhmä, jossa on intoa kuin vissypullossa ja nuoren bändin nälkä.
Deathstalkerin melodinen biisikymmenikkö ei hiero turhia vaan käy muitta mutkitta kiinni kraiveliin ja ravistaa. 3 Inches of Bloodin uho kohtaa varhaisen Enforcerin vauhtisokean, millä hyvänsä hetkellä nokalleen kaatuvan kohkaamisen. Muuten naurattaisi, mutta ilmassa leijuu vaaran tuntu.