Black Hole District on monella tapaa esittäjänsä nimen mukainen monoliittinen julkaisu. Jo pelkkä rakenne on erikoinen: levyn viittä tasan kymmenen minuutin mittaista kappaletta edeltää tasan minuutin lyhytsävelmä, joita voi kutsua katsantokannasta riippuen joko alku- tai välisoitoiksi. Ei olekaan yllättävää, että Monolithen kymmenes täyspitkä on dystooppinen konseptilevy, jonka inspiraationlähteet löytyvät lähinnä elokuvista.
Monolithen musiikki ei kuitenkaan ole ”elokuvamaista” eli koskettimilla ja orkestraatioilla luotua maalailua, jonka ympärillä tapahtuu kevyesti metalliin päin viittaavia asioita perinteisin instrumentein ja sävellysteknisin keinoin toteutettuna. Sen sijaan kappaleet sisältävät ehdan haikeaa, melankolista ja ilmavan murakkaa doom deathiä, josta löytyy monitasoista sävykkyyttä lauluosuuksia myöten.
On aivan perusteltua kutsua albumia teokseksi, sillä yksikään sen kappaleista ei nouse selkeästi esille. Biisit karttavat tuttuja rakenteita selkeine kertosäkeineen ja vain valuvat verkkaisen vastustamattomasti alusta loppuun syklin toistuessa viidesti läpi levyn. Vaikka Black Hole District on helppoa kuunneltavaa, sen sulattelu ja sisäistäminen vie pidemmän aikaa.