Sotaisasta death metalistaan tunnettu ”Panssarijeesus” kokeili viime vuoden Last of a Kindilla tyylimuokkausta mustemman metallin suuntaan. Rapiat kolme vuosikymmentä toimineen tanskalaisbändin yhdeksäs levy jatkaa samalla linjalla.
Viime albumin tavoin uutuuskiekko jakanee varmasti mielipiteitä etenkin yhtyeen vanhempiin kuolometallisiin tykityksiin mieltyneiden kuulijoiden keskuudessa. Sota-aiheiden ja -tunnelmien tilalla on noitia, noituutta ja keskiaikaista pahuutta käsitteleviä pahansuovasti ryskääviä kappaleita. Tyylin päivittämisessä ei ole itsessään mitään vikaa. Bändi tuntuu kuitenkin kadottaneen matkalla identiteetistään jotain olennaista.
Death- ja black metalia yhdistelevä musisointi on sinänsä ilkeän kuuloista. Viime vuonna yhtyeeseen hypänneen Sonja Rosenlund Ahlin häijysti rähisty laulu toimii biisien tulkkina hyvin. Levyn ydin on kuitenkin auttamattoman ontto. Poissa on yhtyeen tunnetuksi tehnyt uhkaavuus ja panssarivaunun lailla tulittava tuhovoima. Bändi ei enää ikään kuin istu imagoltaan nimensä alle.
Ei levy läpeensä huono ole, mutta voittopuolisen tylsä ja epädynaaminen silti.