Herrasen edellinen levy Varjot (2023) luotasi sielua syvältä kouraisten, vaan nyt on toinen ääni kellossa. Asennepitoinen ulko- ja yleismaailmallisiin asioihin – rockiin ja ihmissuhteisiin – keskittyvä kiekko on aika pitkälti eri maata sanoituksellisesti, mutta myös tyylillisesti.
Intensiivinen moderni vaihtoehtometalli taotaan tiukassa etukenossa hengästyttävään tapaan. Kyllähän se toimii, sitä ei käy kieltäminen. Silti tämä ”helpompi” ja samalla kenties paremmin kansaan menevä tyyli ei tunnu Herraselle kaikkein omimmalta, kun sielukkuus jää vähiin.
Herraselle tuttuun tapaan paria kitaraleadiä lukuun ottamatta täysin omatoimisesti toteutettu albumi on teknisesti esimerkillistä kuultavaa. Yleisilmeeltään hevimmästä ilmaisusta löytyy variaatiota ja paketti pysyy mukavan monitasoisena.
Hankalasti nimetty albumi on hyvä, mutta kärsii järisyttävän erinomaisen edeltäjänsä painolastista. Siitäkin huolimatta levy on hieno näyte kyvystä tehdä monipuolista ja korkealaatuista melodista metallia myös kevyemmin teemoin.