Dave Mustaine orkestereineen on tehnyt 2000-luvun parhaan Megadeth-albumin, siitä ei ole epäilystäkään. Mutta mitä se oikeasti tarkoittaa? Ollaanko nyt samalla tasolla kuin peaceillä, rusteilla ja countdowneilla?
Melkein. Ensimmäiset kuuntelut saavat vakuuttamaan itselleen, että nyt kaikki Megadeth-ainekset ovat pitkästä aikaa samassa sopassa. Mustaine kuulostaa kiukkuisemmalta kuin vuosikymmeniin, kulmikkaita tavaramerkkiriffejä riittää ja mikä parasta, Dirk Verbeuren pannuttaa kenties koko Megadeth-historian parhaat rummut.
Sitten into laantuu hieman ja kysymyksiä alkaa herätä.
Miksi tämänKIN thrash-levyn pitää kestää 55 minuuttia, kun mukana on Sacrificen, Junkien ja Killing Timen verran joutavaa täytettä? Miten tämänKIN Megadeth-levyn melodioista uupuu se ihan viimeinen timanttinen särmä? Ja miksi tämänKIN levyn soundipolitiikka heilahtelee jopa biisien välillä?
Kun näistä hiertymistä pääsee yli, The Sick, the Dying… and the Dead on lopulta hyvä levy. Maaninen Dogs of Chernobyl osoittaa, että vanhakin koira oppii uusia temppuja, ja levyltä löytyy monta kourallista kiperiä thrash-paloja.
Suurin nihkeilyn aihe Megadethin kuudennellatoista onkin se, että albumi olisi voinut olla helposti vielä parempi.