Rasittavaa ja yhdentekevää. Tyylitajunkin kanssa on vähän niin ja näin. Näillä ajatuksilla yli 30 vuotta paahtaneen Eldritchin ”tech- prog metalia” tulee leimattua kuuntelun kuluessa. Tyylikuvailukin on aika höllästi sinnepäin, koska meno on pikemminkin modernin turboahdettua power metalia höttöisillä Dream Theater -kuorrutteilla.
Raskasta on, kuuntelu nimittäin. Virikettä tulee tuutin täydeltä kovalla intensiteetillä. Kovaa, korkealta ja tyki-tyki tilulei. Asiaa on niin maan perkuleesti, ettei yleiskuvioon ehdi paneutua kunnolla.
Bändi tuuttaa hengästyttävää ylitulkintaheviään silmittömällä antaumuksella. Terence Holler kailottaa palkeitaan säästämättä, ja herran dramaattinen vibrato porautuu tajuntaan konemaisesti papattavan basaririffittelytulituksen ja syntikkamulmuttelun päällä. Lopputulema on erittäin uuvuttava.
Soittaa ja laulaahan tämä italialaisryhmä kyllä osaa. Laulumelodioissa ja sävelkuluissa on selkeästi ideaa, mutta esillepano on niin rasittava, että ei vaan pysty. Retkueen asenne tekemiseen on ilmeisen yngwiemäinen: enemmän on enemmän. Mutta toisin kuin Malmsteenin – jos hänenkään –, Eldritchin kohdalla erikoinen dogma ei taida olla ihan allekirjoitettavissa.