Rage Against the Machine ilman Zac de la Rochaa tilkittynä Public Enemyn Chuck D:llä ja DJ Lordilla sekä Cypress Hillin B-Realillä kuulostaa tasan siltä kuin luulisit.
Tom Morellon riffien jäljittelemätöntä groovea kuorruttavat keskivertoa tiedostavampien klassikkoräppiryhmien ämceet ja koko porukan hillitön vasemmistopoliittinen uhma. Metalli ja hiphop pariutuvat jälleen, nyt vain astetta hiphopimmin.
Prophets of Ragen debyytti ei ole saanut varauksettoman lämmintä vastaanottoa. Lähinnä kritiikkiä on herättänyt superryhmän poliittinen sanoma, jota yksi pitää lässähtäneenä, toinen elitistisenä, kolmas vanhentuneena ja neljäs keinotekoisena. Kritiikki on sinänsä oikeutettua, ja tämä on pakko myöntää myös neljän tähden arviossa: kannabiksen laittomuutta itkevä ja Donald Trumpia varsin lapsellisin, lähinnä henkilökohtaisuuksiin menevin riimein dissaava Prophets of Rage on lyyrisesti jumissa vuodessa 2016 eikä pääse lähellekään Rage Against the Machinen ajatonta raivoa epäoikeudenmukaista maailmaa kohtaan.
Jos levyn semisti infantiilit sanoitukset osaa jättää omaan arvoonsa ja yksinkertaisesti nauttii musiikkipuolesta, Prophets of Rage on helvetin nautittava pakkaus. Sen svengi, uho ja sulava flow tempaavat mukaansa heti ensimmäisestä tahdista. Biisit viihdyttävät ja vapauttavat sopivan määrän adrenaliinia. Vähintään yksi raaja vipattaa niiden tahdissa alusta loppuun.
Älä ota tätä niin vakavasti, vaan päästä sisäinen teinisi valloilleen. Joskus pelkkä hyvä meininki on ihan riittävä syy viihtyä ja rellestää vähäsen.