Somalgiaa ensi kertaa kuunnellessa mieleen juolahtaa vahvahko wtf-tunne. Dear Rulersin soidessa pohdin useamman minuutin ajan, miten tämä liittyy Infernoon. Biisi on pitkään Elbow’sta tai Dovesista muistuttavaa nukkavierua indiepoppia, mutta suhteellisen yhtäkkisesti kehiin lävähtää blackmetallista riivintää. Tumpuhkolla poppissoundilla vedetty bläkkis-pop/rock on Somalgian perusidea, mutta ilmaisu ei jää siihen. Mukana on ties mitä elektroa ja neitokaisen laulamaa menoa.
Vaikka musiikissa on monenlaista sävyä, tyystin erikoishommiksi tästä ei ole. Biisit ovat aika hienosti tehtyjä, ja yhden tai kahden mustametallisen elementin ilmaantuminen kevyemmän ilmaisun yhteyteen toimii parhaimmillaan jännittävästi. Kaikin kohdin, kuten vaikkapa karulla raakkulaululla vedetyn poppisbiisin Recalcitrantin kohdalla, homma ei kuitenkaan irtoa järin luonnikkaasti.
Somalgian touhu on kiinnostavaa ja hätkähdyttävyydessään yllättävänkin lupaavaa, mutta kahden ukkelin muodostamalta tuoreelta brittibändiltä uupuu vielä kokonaisilmaisullista sulavuutta.