Surullista, kaunista ja eeppistä black metalia runnova ranskalaisduo on nauhoittanut toisen levynsä. Se jatkaa pitkälti samoissa merkeissä kuin debyytti The Eternal Harvest (2022). Lunar Tombfieldsin biiseissä on samankaltaista rohkaisevaa ja innostavaa meininkiä kuin maamiehillään Nécropolella.
Monipuolinen riffikavalkadi saattaa vieraannuttaa osan kuulijoista, koska biisien rakenne on kokeellisemmalta puolelta. Kaksikko on hylännyt varsinaisen rokkikaavan ja ratsastaa kuuntelijan haastavalla, hieman vapaamuotoisemmalla laukalla. Vaikuttaa siltä, että emotionaalinen lataus on näille jätkille huomattavasti tärkeämpää kuin koherentti järjestys.
Onkin erikoista, että bändin ainokainen heikkous on tietynlainen toisto. Riffit on rakennettu hyvin samankaltaisista elementeistä, joten biisit eivät erotu toisistaan. Laulua on kolmenlaista: ylevää puhetta, rääkynää ja käskyttävää huutelua. Näitä sitten toistetaan melko samalla kaavalla.
Ranskalainen black metal on parhaimmillaan innostavaa kamaa. Ikinä ei voi tietää, mitä maasta tulee. Lunar Tombfieldsissä on potentiaalia, joka ei manifestoidu vielä.