Kotimainen Everwave debytoi osaavasti ja tyylin pitäen, ja kaikesta huomaa, että pakettiin on satsattu harvinaisen paljon resursseja ja vaivaa. Jos musiikki olisi tekninen suoritus ja arvotettaisiin oppipoikamaista toteuttamista, Everwave ansaitsisi kovat pisteet. Mutta oli vaikka kuinka hyvin tehtyä, bändin modernin melodeathin jytistys on jo niin kuultua. Biiseistä voi arvata ennalta miltei jokaisen käänteen, vaikka In Flames–Soilwork -osasto kiinnosti alkujaankin ehkä noin kymmenen sekunnin ajan.
Everwave on osaava bändi ja hoitaa tonttinsa tavallaan juuri kuten pitääkin. Säkeet ovat raskaita ja kirurgisentarkkoja. Bassaritulituksen kanssa ryskyvien kitaroiden melodiatonta demppipoljentoa höystetään vähän kiipparin lurituksella tai kitaraliidillä. Kertsissä soinnut lävähtävät auki ja räyhä saa kaverikseen haikean melodisen laulun. Kertsimelodioissa on ainesta, mutta kokonaisuus ei onnistu hetkauttamaan oikein millään tavalla. Menossa on pahimmillaan turboahdetun The Rasmuksen fiilis.
Tuotannollisesti levy on taattua 2010-lukua eli ei soundillisestikaan millään tavalla yllättävä. Rummut paukkuvat tykkien lailla, kielisoitinten ruhjonta on skarppia mutta mureata ja kaikki erottuu, vaikka meteli on kova. Soundi on kuitenkin puuduttava ja niin anonyymi, että se vain alleviivaa Everwaven kasvottomuutta.
So Called Home on erinomaisesti tehtyä bulkkiheviä, joka ilahduttaa melodeathin ongelmakäyttäjiä varmasti. Erottuakseen massasta bändi kaipaa persoonaa ja irtiottoa perussapluunasta. Rahkeita tuntuu olevan kosolti, mutta ilmaisun soisi laajentuvan rohkeasti omaehtoisempaan suuntaan. Nyt levy jää kiistämättömistä ansioistaan huolimatta hämmästyttävän kädenlämpöiseksi.