Garagerock-partio rapsuttelee edelleen heavyn ja hard rockin historian kerrostumista onnistuneen omanlaisen kokonaisuuden. Kuten aiemminkin, 1970-luvun KISSin melodinen pophevi ja MC5/Stooges-sektorin rymyrock kuuluvat menossa selkeästi.
Selkeimpiä yhteyksiä näissä korvissa kuuluu ensin mainittuun, villisti väpättäviä soolosointuja ja hämmentävästi yhä enemmän Peter Crissiltä kuulostavan Nicke Anderssonin laulua myöten. Tuplakitaroista, soundeista ja sointukuluista puhumattakaan.
Biisimateriaalin osalta kopla on iskussa. Moniulotteisena ja linjakkaana hahmottuva paketti on läpeensä mukana hoilattavaa melorockia, joka jättää taakseen paksun vanan korvamadon limaa. Railakkaasti keulivasta otteesta huolimatta pohjoismaisen melankolian säväykset pilkistelevät siellä täällä tuoden rempseyteen mukavan kirpeän ja elämänmakuisen mausteensa.
Overdriver on oikein hyvä levy. Se ei kenties tuo pöytään mitään tavattoman uutta, mutta tuntuu petraavan paluulevy Eyes of Oblivionista (2022) piirun. Kapakkapianomyrkyttely on nyt ainakin vähemmällä ja urku soi enemmän!