Jälleen ollaan ihmetyksen kourissa, kun ilmaisu on jokseenkin omintakeista. Instrumentaalisesti itseään ilmaiseva yhtye yhdistelee sen verran etäisiä elementtejä, ettei heti tiedä, onko kädellä kakkaa vaiko suklaatia.
Over Phlegethonilla blackmetallisesti kirskuva kitaranrunnonta ja syntikanvihmonta yhdistyvät saksofonintuuttaukseen ja bongoruplatteluun vahvasti post-rockin ja krautjumituksen malliin. Biisit koostuvat pääasiassa yhdestä ainoasta riffistä, jota kopla varioi ja kumuloi. Rytmilliset vaihtelut sekä dynamiikan ja sävelasteikon muutokset kannattelevat hommaa whitezombiemaisten elokuvasamplejen taustalla yllättävän hyvin.
Lontoolaisesta Five the Hierophantista tulevat mieleen lähinnä synkän sisäavaruuden luotaajat. Mustametallisimmillaan ja huuruisimmillaan yhtäläisyysmerkin tienoolla on Oranssi Pazuzu, 7/8-tahdissa konkkaava meno taas vertautuu vanhaan Circleen. Ei tämä siis helpoimmasta päästä ilmaisun spektriä tule, mutta toismaailmallisen korkealentoinen junttaus onnistuu viehättämään uppoutumisen jälkeen vähintään kohtuullisesti. Aivan sisimpään tajunnan ytimeen luotain ei silti vielä pääse.