Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että melodinen death metal ei välttämättä elä nyt kulta-aikaansa. Se ei kuitenkaan liene pohjimmainen syy, miksi joensuulaisen Foredoomedin kakkosalbumi ei tahdo nousta lähtökuopistaan.
Suurin ongelma konkretisoituu nuorehkolle yhtyeelle varsin tyypilliseen fokuksen puutteeseen. On vaikea osoittaa, mikä Foredoomedille on musiikissaan tärkeintä. Varovainen ote aggressiivisemmasta puolesta vihjaa, että oikea osoite bändille olisi enemmän perinnehevin puolella.
Rajankäynti kuolon ja traditionaalisen koulukunnan välillä painottuu jälkimmäiseen senkin takia, että bändi on korostetun melodinen. Aivan liian isolla sudilla pensselöidyt syntsamatot tekevät levystä puolestaan turhan juustoisen. Triolla on myös progemainen kiire vuorotella synkkyyden ja tilulilun välillä. Laulupuolelle kaivattaisiin kipeästi lisää särmää, sillä niin puhdas laulu kuin örinä jää puolitehoiseksi.
Toisin sanoen enemmän kaaosta ja vähemmän kauneutta, kiitos.