Jonkinmoisen erikoisyhtyeen maineen rajallisissa black metal -ympyröissä saavuttanut kotimainen Flail haahuilee toisella levyllään itselleen tutuissa merkeissä. Toisin sanoen ilmaisunsa ei tunnu millään tavalla kotoisalta tai kuulijaläheiseltä, mitä albumilla on varmaan haettukin.
Jos Flailin musiikki pitäisi kuitenkin niputtaa, sen vertailukohdiksi löytyy kymmeniä ja kymmeniä kotikutoisen tunnelmallisia bedroom black metal -akteja. Hitaat tempot ovat lähes doomahtavia, ja säröisen soundin seassa humisevat minimalistiset koskettimet luovat ajoittain vetovoimaistakin tunnelmaa.
Neljän kappaleen mittainen lönkyttely ei sovi toisella korvalla kuultavaksi. Pelkästään musiikin koruttomuus ja lohduttomuus kertoo, että sävellykset on tehty keskivertoa harkitummin, mutta asialla on toinenkin puolensa: liiallinen sisäänpäinkääntyneisyys ei tahdo aueta kuulijalle asti.
Flailin epäkaupallisuus tulee pitämään tämänkin levyn syvällä undergroundissa. Albumi saattaa kutkutella ”tyypilliseen metalli-ilmaisuun” kyllästyneitä, mutta itse jäin kaipaamaan jotain muuta. Kenties jotain normaalimpaa ja hyökkäävämpää.