Ei pysty.
Ajattelin tiivistää arvion tähän toteamukseen, kenties painokkaan voimasanan kera. Avataan nyt kumminkin edes vähän, miksi ei.
Siksi, että tässä ei ole sielua. Siksi, että biisit ovat täysin mitäänsanomattomia, muovisia ja tyylillisesti ihan mitä sattuu. Siksi, että Su-Metal (laulu ja tanssi) ja Moametal (huuto ja tanssi) ilmaisevat itseään pohjattoman ärsyttävällä tavalla. Siksi, että tämä on aivan käsittämätöntä tauhkaa.
Vaan eihän tosikkomaisen ja setämäisen vakavasti musiikkiin suhtautuva voikaan tällaista arvostaa? Kyllä voisi, jos aihetta olisi, ennakkoasenne kun ei ollut tuomiollinen vaan pikemminkin utelias. En ole kuullut japanilaiskaksikkoa aiemmin, mutta nyt kun sitä kuuntelee, ei kulu kovin montaa sekuntia, että verenpaine kohoaa vaarallisiin lukemiin. 14 kappaletta tätä makeutusaineella kuorrutettua synteettistä sekameteliryönää on musiikkia sen hämmentävämmissä ilmenemismuodoissakin arvostavalle yksinkertaisesti liikaa.
Tästä vanity-tuotteesta on hankala sanoa mitään positiivista. Kappaleet ovat kahden pennin powermetal-djent-rammsteinia tai silkkaa eurohumppaa tuhnuisilla särökitaroilla ja tuskallisen ärsyttävällä kimityslaululla. Läjästä pilkistää vielä etnisiä eritteitä: Shanti Shanti Shanti on intialaista heviripulia, ja Oh! Majinai lemuaa haitareineen suomalaiselta folk metal -pökäleeltä. Aivan hirveätä. Ja paheksuttavaa kulttuurista omimistakin vielä! En suvaitse, aaargh!
En siis todellakaan kuulu Babymetalin kohderyhmään, enkä Metal Galaxyn perusteella haluakaan kuulua. Musiikin piinaava luokattomuus aiheuttaa lähinnä lisää maailmantuskaa sisuksia korventamaan. On levyllä sentään yksi valonpilkahdus, Devin Townsendin mieleen tuova Shine.
Yhtä kaikki, kokemus on hirvittävä.
