Porilaisten kasarihevientusiastien muodostama heavy metal -kopla jatkaa pienjulkaisujaan puolituntisella ep:llä. Vahvasti Judas Priestin hengessä jytäävä debyytti-ep:nsä (2015) lupaili hyvää, ja siltä vaikuttaa myös nyt. Bändi on hirvittävän osaava ja monipuolinen, ja siihen tämän ep:n erinomaisuus lopulta – ja yllättäen – kilpistyykin. Tuntuu kuin yhtyeen agendana olisi biisien parhaan esillepanon ja linjakkaan kokonaisuuden muotoilemisen sijaan laajan osaamisen esitteleminen. Tiukoista riffeistä huolimatta biisit tuntuvat jäävän lapsipuolen asemaan.
Tyylillisesti Judas Avenger ei malta pysyä linjassa oikein mitenkään. Se etenee klassisesta heavystä teknisempään ja synkempään ilmaisuun, ja kohdakkoin ollaan djent-möyrinnän tai modernin death metalin äärellä. Laulaja Pekka Montin osaa hallita äänijänteitään kiitettävästi, mutta levyn tapaan myös hänen ilmaisunsa kärsii ylitsevuotavasta monimuotoisuudesta. Levyn mukana tulleista flyereista löytyy porukan meiningin tiivistävä mainoslause: ”Nimeä 80-luvun hevibändi, niin soitamme sitä.” Harmi kyllä myös ep kuulostaa tältä – se on kuin kokoelmalevy koko kylän metalliskenestä.
Ilmeisesti yhtyeen miehistö vaihtuu tiuhaa tahtia, mikä kaiketi vaikuttaa biisimateriaalin hajanaisuuteen. Teknisesti bändi ei tarvitse holhousta, sillä levy kuulostaa selkeältä, iskevältä ja raskaalta. Materiaalin suhteen, sovituksellisesti ja tyylillisesti bändi tuntuisi silti kaipaavan näkemyksellistä johtohahmoa. Kun rivit ovat järjestyksessä ja paketti saadaan kunnolla kasaan, näiden pienlevyjen suurehkoiksi paisuneet lupaukset voisivat alkaa lunastua.