Australian kovimmassa nosteessa paistatteleva metallivientituote on löytänyt musikologisen lokeronsa. Progressiivista epiikkaa, mutta viululla. Opeth-tyylisiä suvantokohtia, mutta viululla. Äärimetallituplabassarinakutusta, mutta viululla.
Ne Obliviscaris vetoaa väkevästi sinfonisen, melodisen, tunnelmallisen metallin ystäviin, mutta erottautuu kilpailijoistaan astetta rankemmalla otteella, kun se päästää metalliviettinsä valloilleen. Ja tosiaan: se viulu jaksaa aina vain ihastuttaa ja hämmästyttää sekä faneja että bändiin ensimmäisen kerran tutustuvia – ja bändi tietää tämän. Puhtaita laulavan Tim Charlesin kielisoitin huhkii tällä levyllä tuplatyömäärän.
Bändin idea on lähtökohtaisesti hieno ja sen sävellys-, sovitus-ja soittotaidot kaikki periaatteessa maailmanluokkaa. Urn on kiteytys kaikesta siitä, mitä yhtye edustaa. Harmi vain, että paketissa ei ole kerta kaikkiaan mitään uutta, tuoretta tai jännittävää. Kilometrinmittaiset biisit ovat hyviä, kyllä, mutta ne on ahdettu niin täyteen kaikkia mahdollisia Ne Obliviscaris -maneereja, että ähky tulee.
Eikä bändi haasta itseään millään lailla – se, että biisit ovat soittoteknisesti hankalia ja niiden rakenteet kiemuraisia, ei tunnu missään, kun bändi pysyttelee niin tiukasti omalla hiekkalaatikollaan, että tukehtuu omaan santaansa.