My Dying Briden Black God -kappaleen säkeestä nimensä napannut Until Death Overtakes Me soittaa vanhan koulukunnan funeral doomia Thergothonin ja Scepticismin malliin.
Belgialainen yhden miehen orkesteri koostuu Stijn Van Cauter -nimisestä hahmosta, jolla on vyöllään melkoinen nippu projekteja kuten Arcane Voidsplitter, Beyond Black Void ja Desperandum Gothica. Suurin osa äänikuvasta koostuu heleistä ambient-syntikkamaalailuista, pörisevästä kitarasta ja Cauterin haudantakaisesta murinasta.
Neljästä massiivisesta kappaleesta koostuva Diagenesis ei anna armoa tarkkaavaisuushäiriöisille. Kappaleet ovat kuin aikaan jämähtäneitä rantakallioita, joita eivät murra mitkään aallot. Ne seisovat kauniin jylhinä merenrannassa ja tuijottavat ilmeettöminä horisonttiin.
Until Death Overtakes Me ei ole kiireisen ihmisen musiikkia, mutta sävyjä olisi voinut olla runsaamminkin. Toisto ja puisevuus kuuluvat toki genren peruspilareihin.
Diagenesis on parhaimmillaan yhdistelmä eteeristä kauneutta ja maan syövereistä kumpuavaa, raskaasti maadoittavaa kitaravallia. Mielenkiintoinen uusi tuttavuus.