Perinnetietoisella heavyotteella doomiaan louskiva amerikkalaisbändi esittäytyy kolmannella pitkäsoitollaan kelpo tekijänä. Vahvalla Black Sabbath -viballa liikkeelle lähtevä kiekko avautuu jatkossa monisyisemmäksi, ja keskeiseksi vertailukohdaksi muotoutuu monin kohdin Trouble.
Magic Circlessä on yllin kyllin tunnetta ja melodiaa, ja meno pumppaa synkistelyn sijaan mukavan heavyrockisti. Parhaimmillaan yhtye on silti eksyessään sormioiden kanssa utuisemman näreikön sivupoluille tai asettuessaan leirinuotiolle.
Bändin ote on ikiaikainen, miedosti käppä ja taatusti luomu, siis passeli vahvasti 1970-luvulle kumartavan musiikillisen ilmaisun toveriksi. Biiseissä on paljon tuon aikakauden hyveitä, ja materiaali on perustasollaan hyvää, muttei kuitenkaan erityisen huomionarvoista.
Brendan Radigan on vahvalla ja kantavalla äänellään ehdottomasti bändin valttikortti. Mies kannattelee biisejä ottaen ne monin paikoin jopa täysin haltuunsa. Mielleyhtymää ei voi moittia, kun eeppisenä raikuva Nightland tuo mieleen KISSin teatraalisen mutta loistavan The Elderin.
Magic Circlestä tekisi mieli tykätä syvemminkin, mutta sen perushyvästä materiaalista ei vain tahdo jäädä pysyviä muistijälkiä. Vaikka innostuminen jää harmillisen laimeaksi, kirjattakoon Departed Souls silti positiivisten kokemusten muistioon.