Olihan tätä levyä kohtaan ihan kamalat odotukset, se täytyy myöntää. Omalta kohdaltani power metalin diggailu rajoittuu Helloweenin alkutuotantoon ja Gamma Rayn debyyttiin, ja tähän nähden odotukset olivat relevantteja. Tarjolla on nimittäin levyllinen niin alkuperäistä Helloweeniä kuin mahdollista: Michael Kiske laulamassa ja Kai Hansen kitarassa, kuten viimeksi Keeper of the Seven Keyseillä. Toki myös Andi Deris on mukana, ja taitaa se Hansenkin tavaramerkkikiljahduksiaan päästellä.
Vaan eihän tämä nyt – tietenkään – samaa kamaa ole, vaikka kuinka toivoisi. Aikaa on kulunut vuosikymmeniä, ja bändi on muuttunut ilmaisultaan modernimmaksi ja vakavamielisemmäksi. Tiukkailmeisempi turboahtauma on pinnassa nytkin, vaikka onneksi leikillisempääkin virettä on havaittavissa. Mitään hassuttelua ei paria ääniefektiä lukuun ottamatta sentään ole mukana, ja hyvä niin.
Otteista löytyy lennokkuutta, vaikka tiukalle ruuvattu meno on paikoitellen harmillisen takakireää. Aivan kuin bändi olisi itsekin vähän sitä mieltä, että perusmallin power metal -papatus ei ehkä ole se kiinnostavin juttu, mutta pistellään nyt sitäkin fanien riemuksi. Tarkemmassa kuuntelussa huomaa, että mukaan on ujutettu kaavaa hiukan rikkovia jippoja, joiden avulla useampaan biisiin saadaan ovelasti juuri kertsin tietämille nasakka koukku. Kauttaaltaan loistavia biisejä niiden ympärille ei ole silti rakentunut.
Vaihtelevan tasoisia albumeja työstänyt saksalaisbändi ei ole saanut uutuudelleen niin paljoa ässätason materiaalia, että se pärjäisi vaikkapa Straight Out of Hellille (2013). Varsin geneeristä mätkettä on aika paljon, joskin seassa on kiitettävästi myös kekseliäitä juttuja. Ennakkoon kuullut kappaleet, eeppinen Skyfall ja vahvasti melodinen Fear of the Fallen, pomppaavat levyltä esiin jo ensi kuulemalla. Myöhemmällä tarkastelulla loppupäähän piilotettujen Cyaniden ja Down in the Dumpsin kaltaiset raidat ovat kuitenkin albumin innostavinta antia.