Game of Faces ei ole Dynaztyn paras pitkäsoitto, mutta aina yhtä tarttuvat melodiat, sukupolvensa miellyttävä-äänisin solisti Nils Molin ja näppärän tyylikkäästi kitaroiva Love Magnusson pitävät huolen, että uutukaisenkin kuuntelee ilokseen vaikka tusinan kertaa.
Joillekin melodinen popmetalli modernin muovisine soundeineen on suunnilleen karmeinta saastaa mitä maa päällään kantaa, mutta niihin hetkiin, kun musiikin ei tarvitse sanoa mitään vaan pelkästään viihdyttää, en tiedä Dynaztya parempaa bändiä.
Mikään ei ole muuttunut sen jälkeen, kun yhtye määritteli soundinsa uudelleen Renatusilla (2014). Jo kuudetta levyä putkeen kekseliäät ja naurettavan helposti tarttuvat sävelmät jäävät kupoliin jo säkkäreissä ja jokaisessa kertsissä tärähtää. Olipa kyseessä suomalaiselta tanssilavaiskelmältä kuulostava Devilry of Ecstacy, joululaulumaisesti kilisevä Dark Angel tai mahtipontinen päätösralli Mystery, Dynazty osuu maaliin kerta toisensa jälkeen.
Biisien hyvä fiilis addiktoi, eikä 43 minuuttia riitä taaskaan mihinkään. Play-nappula huutaa uutta kosketusta.