Opeth on varsin ahkera Suomen kävijä ja tällä kertaa keikkapaikoiksi olivat valikoituneet Tampereen Pakkahuone ja Helsingin The Circus. Yhtye asteli täynnä pullistelleen The Circuksen lavalle tyylinsä mukaan rennon eleettömästi, mutta soiton alettua tunnelmasta ei puuttunut latausta tai dramatiikkaa. Homma aloitettiin uuden Pale Communion -levyn (2014) aloitusbiisillä Eternal Rains Will Come ja käsikirjoitus oli jo sillä selvä – äärettömän hyväsoundista, taidokkaasti soitettua, mutta silti lämminhenkisen läsnäolevaa menoa oli jälleen luvassa.
”Uuden ajan” eli kahden viimeisimmän levyn puhtaasti laulettua Opethia kuultiin yhteensä neljän kappaleen verran. Parhaiten toimi aavemainen The Devil’s Orchard (Heritage, 2011). ”God is Dead” saattoi olla kliseinen ja banaali toteamus, mutta oikeanlaisessa kontekstissa esitettynä lauseessa on järisyttävää voimaa. Keikalla kokee harvoin näin voimakkaita kylmiä väreitä.
Tällä kertaa huomio kiinnittyi eniten kitaristi Fredrik Åkessonin työskentelyyn. Kolmella levyllä mukana ollut mies on löytänyt lopullisesti paikkansa yhtyeessä ja on tietyllä tapaa aiempaa itsevarmemman ja sosiaalisemman oloinen. Hän ottaa kontaktia yleisöön ja selvästi nauttii olostaan. Lisäksi Åkessonin musiikillisen toiminnan seuraaminen on lumoavaa. Sielukkaassa soittamisessa ei ole virheen virhettä ja kitaristi taitaa hoitaa entistä enemmän taustalaulujakin.
Hiljaista karismaa ja virtuositeettia ei kyllä puutu muiltakaan. Velhomainen kosketinsoittaja Joakin Svalberg vaihtelee soundeja alituiseen ja täyttää täysipainoisesti sen tontin, joka monien nykybändien livesetissä korvattaisiin taustanauhoilla tai muilla keinotekoisilla ratkaisuilla. Hiuksensa leikannut basisti Martín Méndez ja rumpalivillimies Martin Axenrot taas luovat vuorenvarmaa komppikudosta, jonka päällä nokkamies Mikael Åkerfeldtinkin oli taas helppo toimia.
Visuaalisesti Åkerfeldt saa yhä enemmän vanhan koulukunnan proge-ukon piirteitä. Olemus on laihempi ja jopa kyttyräselkäisempi, mutta samalla hyväntuulinen sanailu ja tuttavallisuus ovat säilyneet. Välispiikit olivat tietolähteiden mukaan osittain samoja kuin Tampereellakin, mutta se ei vähentänyt niiden humaania hehkua. Välillä vitsailtiin jääkiekkoaiheella ja soitettiin alkuperäisversiolle uskollinen tulkinta Napalm Deathin You Sufferista – koko sekunnin mitallaan.
Vanhempaakin materiaalia tuli kiitettävästi. Adventin (Morningrise, 1996) ja April Etherealin (My Arms, Your Hearse, 1998) soittaminen lämmitti varmasti monen mieltä, mutta allekirjoittanutta sykädytti eniten Still Lifen (1999) avausbiisin The Moorin väkevä tulkinta. Åkerfeldtin death-örinä on jälleen hyvässä kunnossa ja neljäntenä tullut kappale taisi saada lopullisesti koko salinkin mukaan meininkiin.
Lopun The Lotus Eaterin (Watershed, 2008), The Grand Conjurationin (Ghost Reveries, 2005) ja Deliverancen (Deliverance, 2002) muodostama kolmikko olikin sitten jo täysin ekstaattista tykitystä, myös valojen ja yleisön mukanaolon osalta. Ystäväni valitteli keikan jälkeen hieman sitä, että miksei koko keikka voisi tulla samanlaisella intensiteetillä. Hänen mukaansa alkuosa oli ollut enemmän laiskaa soittelua. No, asian voi esittää myös niin, että kokonaisuus oli rakennettu oivallisen nousujohteisesti ja liekö kenenkään kestävyys edes riittäisi siihen, jos koko parituntinen olisi lopun kaltaista ultravoimakasta ilotulitusta.
Tämän joutuu toteamaan aina Opethin yhteydessä: enpä tiedä, miten tämän vielä paremmin olisi voinut toteuttaa, mutta varmasti se taas tapahtuu. Tämän hetken paras bändi.
Kuvagalleria, klikkaa kuvia isommaksi:
